Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA julkaisi 15.6.2026 tiedotteen, jonka mukaan STEA-avustusten myöntökriteerejä tullaan tiukentamaan merkittävästi sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanin päätöksellä vuonna 2027. STEA-avustukset ovat merkittävä osa suomalaisten sote-järjestöjen rahoituspohjaa, ja ensi vuonna rahoituksesta tullaan leikkaamaan kolmannes. Tällaisen mittakaavan rahoitusleikkaukset tarkoittavat väistämättä myös tärkeiden toimintojen lakkauttamista. Rahoitusleikkauksien sijaan keskityn tässä blogiartikkelissa kuitenkin tarkastelemaan näitä uusia myöntökriteerejä, jotka toteutuessaan syöksevät järjestelmän yhä syvemmälle medikalisaatioon.
Medikalisaatio on yksi merkittävimmistä yhteiskuntamme generoimista uhkista. Medikalisaatiolla tarkoitetaan lääketieteellisen tiedon ja ymmärryksen leviämistä sellaisiin yhteiskunnan ja ihmiselämän osa-alueisiin, jonne se ei varsinaisesti kuulu. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen keskeinen eroavaisuus on siinä, että sosiaalihuollon palvelut perustuvat asiakkaan yksilölliseen sen hetkiseen tarpeeseen, kun taas terveydenhuollon palvelut perustuvat diagnoosiin. Sosiaalipalveluissa voidaan ehkäistä ja korjata sosiaalisia haavoittuvuuksia ilman vaadetta diagnoosista, jolloin ihmisen oma kokemus omasta tilanteestaan saa isomman painoarvon.
Sosiaalisten ongelmien medikalisoituminen tuottaa väistämättä väliinputoajia, koska terveydenhuollossa palveluihin pääsyn edellytyksenä pidetään voimassa olevaa diagnoosia. Terveydenhuollon ammattilaisilla ei ole osaamista sosiaalisten ongelmien hoitamisessa, eikä päin vastoin sosiaalialan ammattilaisilla terveydenhuollollista osaamista. Toisaalta tehokasta on, jos sosiaali- ja terveydenhuolto kykenevät aidosti (ei vain näennäisesti) integroitumaan, jolloin yksilön tai yhteisön prosessissa kyetään huomioimaan molemmat näkökulmat.
Sosiaalisten ongelmien hoidon siirtyminen enenevissä määrin terveydenhuollon kontolle huolestuttaa minua erityisesti siksi, että terveydenhuollon järjestelmän on jo nyt osoitettu olevan kykenemätön riittävään rinnallakulkijuuteen ja seurantaan sosiaalisia haavoittuvuuksia kokevien potilaiden parissa: esimerkiksi nuorten huumekuolemien taustatekijänä on tunnistettu vakavia puutteita lääkkeiden määräämisen koordinaatiossa (OTKES 2024). Pirstaloitunut monituottajajärjestelmä (perusterveydenhuolto, oppilas- ja opiskelijaterveydenhuolto, erikoissairaanhoito, työterveys, äitiys- ja lastenneuvola) on johtanut tilanteeseen, jossa tosiasiallista hoitovastuuta ei lopulta kanna kukaan.
STEAN:n tiedotteessa mainitaan seuraavaa:
“Jatkoavustusta ei vuonna 2027 myönnetä järjestöille, joiden toiminta on keskittynyt yhteiskunnalliseen vaikuttamis- tai neuvontatyöhön. Avustusta ei myöskään myönnetä järjestöille, joiden toiminnalla ei ole selkeää yhteyttä terveyden edistämiseen tai toimintakyvyn rajoitteisiin tai joiden toiminta kohdistuu pääasiassa yhteen tiettyyn ei- terveydellisperusteiseen tausta- tai identiteettiryhmään.”
On vaikeaa ajatella, ettei tällaisella kriteeristöllä olisi suoria medikalisoivia vaikutuksia. Terveydelliset perusteet tai diagnoosit eivät ole, eivätkä toivottavasti tule jatkossakaan olemaan sosiaalisen työn edellytys. Yhtä lailla on vaikeaa ajatella, etteivät vaikutukset osuisi sosiaalihuollon ydintehtävään, eli sosiaalisen turvallisuuden edistämiseen ja ylläpitämiseen sekä eriarvoisuuden vähentämiseen ja osallisuuden edistämiseen (Sosiaalihuoltolaki 1301/2014). Kuten olen aiemmassa blogiartikkelissani kirjoittanut, sote-järjestöt ovat olemassa olevan sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän kiinteä osa, eivät järjestelmästä irrallinen ylimääräinen kokonaisuus. Siksi sote-järjestöjen toimintamahdollisuuksien kaventaminen on väistämättä koko sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnan kaventamista.
Medikalisaatiota edistää nähdäkseni myös kirjaus, jonka mukaan STEA-avustuksia koskevassa kokonaisharkinnassa painotetaan vastaisuudessa toiminnan tuloksellisuutta ja kustannustehokkuutta. Tämä kriteeristö suosii terveydenhuollon näkökulmaa, jonka toiminta on helpommin mitattavissa ja kustannustehokkuus osoitettavissa. Tai näin on ainakin, mikäli päätöksenteon taustalla tiedonmuodostuksessa suositaan positivistisen perinteen kannattamia mittareita. En väitä, etteikö näitä mittareita tarvittaisi; päin vastoin. Mutta väitän, että myös muunlaiselle tiedonmuodostukselle on sote-järjestelmässä paikkansa. Kuten olen aiemmin kirjoittanut “Sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän tulee kyetä palvelemaan ja hoitamaan yhdenmukaisella laadulla myös tilastolliset poikkeamat; kun tietoa tilastollisista poikkeamista ei tuoteta riittävästi, eikä näin ollen hyödynnetä päätöksenteon tukena, palvelut ovat vaikuttavia ainoastaan osalle niiden käyttäjistä”.
Uusilla STEA-avustusten myöntökriteereillä pyritään vaikuttamaan myös sote-järjestöjen tekemään päällekkäiseen tai rinnakkaiseen työhön siten, että avustusleikkauksia kohdistetaan jatkossa sellaisiin toimijoihin, joilla on STEA:n arvion mukaan päällekkäistä tai rinnakkaista toimintaa. Perusajatuksena tämä saattaa kuulostaa järkevältä, mutta osuu kipeästi sote-järjestöjen erityistehtävään: kykyyn palvella ja kohdata juuri erityisiä kohderyhmiä, jotka yleisissä sote-palveluissa jäävät vaille riittävää tukea tai erityistarpeiden ymmärrystä. Tosiasiassa päällekkäisenä näyttäytyvä työ ei välttämättä ole sitä, koska järjestöillä on usein juuri erityiseen kohderyhmäänsä liittyvää ainutlaatuista osaamista.
Kirjoitin tämän blogiartikkelin ilmaistakseni huoleni uusien STEA-avustusten myöntökriteerien medikalisoivasta vaikutuksesta. Lopetan yksinkertaiseen toteamukseen: sosiaaliset ongelmat ovat kalliita, eikä niitä voida ehkäistä tai korjata yksin lääketieteen keinoin.
Janika Kosonen
