Kesä lähestyy ja kouluvuoden päätös kolkuttelee jo ovella. Koululaiset ovat jälleen tehneet valtavan työn, minkä arvo tulee näkyväksi isoksi osaksi muualla kuin päättötodistuksen arvosanajonossa.
Arvosanat ovat opettajien tapa mitata oppilaiden osaamista ja edistymistä sekä viestiä näistä oppilaan huoltajille. Koearvosana kertoo siitä, miten oppilas on hallinnut juuri kokeentekohetkellä kokeessa mitatut asiat. Arvosanat eivät kerro oppilaan ihmisarvosta mitään, eivätkä yksittäiset koearvosanat mittaa tämän tulevaisuuden edellytyksiä. Arvosanoja ei näin ollen tulisi näihin aikuisten taholta yhdistää.
Arvosanojen ulottumattomiin kätkeytyy valtavasti työtä, joka jää usein kokonaan näkymättömiin. Koulunkäynti vaatii jokaiselta oppilaalta eri määrän erilaista työtä. Työmäärään vaikuttavat esimerkiksi kotiolot ja vanhempien lapsen koulunkäyntiin osoittama tuki, koulukiusaaminen tai -väkivalta, lapsen terveyden- ja mielenterveyden tila, vapaa-ajan laatu ja harrastusmahdollisuudet, mahdollisuudet lepoon ja terveelliseen ravintoon sekä yhteenkuuluvuuden tunne suhteessa elämänpiiriin kuuluviin yhteisöihin. Toisilla lapsilla arki ja siinä esiintyvät rakenteet tukevat koulunkäyntiä tehokkaammin kuin toisilla. Siksi joillekin oppilaille koulunkäyntiin liittyvät perustoiminnot kuten kouluun meneminen, läksyjen tekeminen ja oppitunneilla keskittyminen tai niillä aktiivinen osallistuminen on työläämpää kuin toisille.
Koulun tehtävä on katsoakseni dualistinen: yhtäältä sen ydin on määrättyjen oppiaineiden mahdollisimman pedagogisesti ja didaktisesti laadukkaassa opetuksessa, ja toisaalta sen toinen ydinfunktio liittyy sosiaalistamiseen. Nämä kaksi ydintä on luettavissa myös opetussuunnitelmista, jotka ovat opetus- ja kasvatustyön keskeisimpiä julkisia asiakirjoja. Opetussuunnitelmien sisältö voidaan ymmärtää eräänlaisena ajankuvauksena yhteiskunnallisesta ihannekansalaisesta. Kaksoisroolin myötä kouluinstituution toiminta ei voi tähdätä ainoastaan laadukkaaseen opetukseen, vaan sen täytyy tunnistaa oma roolinsa yhtenä keskeisimpänä yhteiskunnallisena sosiaalistajana.
Sosialisaatio on prosessi, jonka kautta lapset kasvavat osaksi yhteiskuntaa ja omaksuvat yhteiskunnassa vallitsevat säännöt, normit, asenteet ja arvot. Varhaisimpia sosiaalistajia ovat lapsen ensisijaiset hoitajat, yleensä vanhemmat, ja muut lapselle läheiset turvalliset aikuiset. Koulu on päiväkodin jälkeen ensimmäisiä instituutioita, jonka merkitys lapsen sosiaalistumiselle on huomattava. Koulunkäynnin merkitys lapselle ja tämän kasvamiselle osaksi yhteiskuntaa on tieteellisesti osoitettu: koulunkäynnin haasteet, joita tyypillisesti mitataan koulupoissaoloina, koulunkäynnin keskeytyksinä tai heikkoina arvosanoina, ovat yhteydessä muun muassa ongelmalliseen päihteiden käyttöön ja rikollisuuteen myöhemmin elämässä. Nämä ilmiöt voidaan puolestaan ymmärtää vastakohtana onnistuneelle sosialisaatioprosessille.
Tänä päivänä opettajat ovat monesti tiukilla: rajalliset resurssit työn tekemiseen, oppilaiden kasvavat ja kompleksiset koulunkäyntiin heijastuvat haasteet sekä vaikeudet kodin ja koulun välisessä yhteistyössä haastavat laadukkaan opetus- ja kasvatustyön tekemistä. Viimeaikaisessa keskustelussa olen useasti huomannut opettajien käyttävän ilmaisua, että “opettajan täytyy nykyään toimia sosiaalityöntekijänä”.
Seuraavaksi haastan tätä ajatusta hieman.
Sosiaalityöntekijän työhön kuuluu haastavien sosiaalihuollon prosessien johtaminen ja hallinta sekä vaativien, toisinaan ihmisten perusoikeuksiin kajoavien, julkisten hallintopäätösten tekeminen. Osana työtään sosiaalityöntekijät tekevät yhteistyötä asiakkaidensa elämässä tiiviisti mukana olevien tahojen kanssa, joista yksi on tyypillisesti kouluikäisten lasten kohdalla koulu. Yhteistyötä tehdään mahdollisimman kattavan kokonaiskuvan saamiseksi tilanteissa, joissa sosiaalityöntekijät käyttävät julkista valtaa. Lastensuojeluilmoitusten tekeminen ja sosiaalityöntekijöiden kanssa tehtävä yhteistyö kuuluu osaksi jokaisen lasten kanssa työskentelevän aikuisen työtä. Se ei ole opettajan työstä irrallinen kokonaisuus, vaan siihen luontaisesti integroituva osa, jolle työnantajan täytyy taata riittävästi aikaa ja muita resursseja. Tämä osa opettajan työtä ei nähdäkseni tarkoita sosiaalityöntekijänä toimimista, vaan opettajan virkavastuun kantamista.
On selvää, että ajassa, jossa ihmisten pahoinvointi kasvaa, resurssit niukkenevat ja koetut haasteet monimutkaistuvat, tarvitsemme lisää jaettua ymmärrystä, yhteistyötä ja armollisuutta. Haastan kouluinstituutiota tarkastelemaan kriittisesti omaa asemaansa yhtenä yhteiskunnan keskeisimpänä sosiaalistajana, ja muistamaan tämän roolin erityisesti yhteiskunnallisesti haastavina aikoina. Toisaalta haastan sosiaalityötä tarkastelemaan niin ikää omaa rooliaan erityisesti koulun kanssa tehtävässä yhteistyössä ja pohtimaan, miten sosiaalityö voisi tukea kouluninstituutiota haastavassa, mutta sitäkin merkittävämmässä sosialisaatiotehtävässä. Vanhempia ja muita koululaisia kohtaavia aikuisia haastan kysymään kouluvuotensa päättäviltä lapsilta ja nuorilta arvosanoihin keskittymisen sijaan, mitä uutta he oppivat kuluneen vuoden aikana, millaisia muistoja vuodesta jäi ja mitä he odottavat seuraavalta vuodelta?
Lopuksi: kiitos kaikille lasten ja nuorten parissa työtään tekeville ammattilaisille. Tekemänne työn arvo tulee näkyväksi niissä ihmisissä, joista yhteiskuntamme tulevaisuudessa muodostuu.
Janika Kosonen
Tarvitaanko teidän organisaatiossanne lisää tietoa aiheesta? Ota yhteyttä ja buukkaa minut jakamaan osaamistani teille! info@janikakosonen.fi +358 505188680. Lue lisää palveluistani täältä!