Menneenä kesänä ehdin pitkästä aikaa lukea paljon muutakin kuin työhöni liittyvää kirjallisuutta. Kesän aikana minua vetivät puoleensa erityisesti luontoa ja ympäristöä käsittelevät teokset. Kirjat luettuani olen huomannut jääneeni pohtimaan omaa luontosuhdettani ja ympäristökysymyksiä. Lisäksi olen pohtinut paljon sosiaalityön suhdetta näihin kysymyksiin. Mitä enemmän olen asiaa ajatellut, sitä voimakkaammaksi on muodostunut ajatukseni siitä, että nyky-ymmärryksen valossa sosiaalityö näyttäytyy liian ihmiskeskeisenä tieteenä. Tulevana lauantaina 29.8. vietettävän Suomen luonnon päivän kunniaksi pohdin aihetta tässä blogi-artikkelissa.
Haluan heti alkuun tähdentää, että kirjoitan tämän tekstin länsimaisen nykyaikaisen sosiaalityön näkökulmasta. Sosiaalityö on aina aikaan, paikkaan ja kulttuuriin sidonnaista, jolloin toisesta perspektiivistä katsottuna ajatukseni voisivat olla erilaisia.
Ihminen on yksi eläinlaji muiden joukossa. Jostain syystä ihmisen ajattelussa ihmislaji ymmärretään kuitenkin usein ylivertaisena suhteessa muihin elollisiin; ihmisen nähdään olevan älykkäämpi, arvokkaampi ja kestävämpi verrattuna muihin. Tällaiset luokat ovat kuitenkin ihmisten itsensä keksimiä. Ihminen ajattelee asioita ihmisenä, vaikka kykeneekin jossain määrin ajattelemaan itseään muiden asemaan. Ihminen ei kuitenkaan kykene havaitsemaan maailmaa muuten kuin ihmisenä. Oikeastaan ihmislaji on moneen muuhun eläinlajiin verrattuna hyvin heikko ja haavoittuvainen; se tuhoaa itse omaa (ja muiden) ainoana tunnettua elinympäristöään. Älykkyytensä ansiosta ihminen kykenee tiedostamaan tämän, mutta voidaanko tuhoavan toiminnan jatkamista tiedostamisesta huolimatta pitää osoituksena lajimme älykkyydestä?
Vaikka meneillään oleva ilmastokriisi on saanut huomiomme kiinnittymään yhä enemmän luontoon ja ympäristöön, tarkastelemme näitä usein irrallaan ihmisestä. Ihmisen ajatellaan olevan luonnosta irrallinen ja itsenäinen; on ihminen ja on luonto (eli muu elollinen). Tällainen ajattelu on vinoutunutta, sillä ihminen on osa luontoa, ei päinvastoin. Ihmistä ei ole olemassa ilman luontoa, mutta luonto, ainakin joiltakin osin, pärjäisi vallan mainiosti ilman ihmistä. On todennäköistä, että ihmissivilisaation poistuttua planeetalta, jokin osa muusta elämästä jää. Koska ihminen on riippuvainen luonnosta, se ei voi valita eristää itseään siitä.
Sosiaalityön keskiössä on pitkän historian omaava person-in-environment, ihminen ympäristössään, -näkökulma. Näkökulmaa pidetään sosiaalityön tieteenalan perustana ja lähestymistapana, joka erottaa sosiaalityön muista auttamisammateista. Näkökulma on kuitenkin nykytiedon valossa ongelmallinen, sillä tässäkin näkökulmassa keskiöön asetetaan ihminen (person), ja ympäristö (environment) nähdään ihmisestä erillisenä entiteettinä, johon ihminen kuuluu.
Nykyihminen tuntuu arvostavan ympäristöä ja luontoa silloin, kun sen nähdään hyödyttävän ihmistä itseään. Luontoa, jota ihminen pitää esteettisesti kauniina ja eläimiä, joita ihminen kykenee havaitsemaan ja joita se pitää suloisina, halutaan suojella. Luonto- ja eläinavusteiset menetelmät ovat saavuttaneet hyviä tuloksia ihmisten hyvinvoinnin edistämisessä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Toisaalta etenkin Suomessa tällaista tutkimusta on tehty hajanaisesti ja verrattain pienin otoksin. Ekologisesta näkökulmasta katsottuna myös tällaiset menetelmät ovat hyvin ihmiskeskeisiä; niissä luonto ja eläimet asetetaan välineelliseen asemaan ihmisten auttamiseksi. Arvohierarkian kärkeen sijoitetaan ihminen, jonka auttaminen asetetaan luonnon ja eläinten tehtäväksi.
Ajattelen, että person-in-environment -näkökulma tulisi sosiaalityössä päivittää nykypäivään siirtämällä painopiste ihmisestä elämään ylipäänsä. Tällaista näkökulmaa voisi kuvata esimerkiksi life-in-environment, elämä ympäristössään, -käsitteellä. Näkökulman muutos ihmisestä elämään ja koko elollisten ekosysteemiin olisi paitsi päivitys nykyaikaan, myös mahdollisesti paremmin ihmisten sosiaalista hyvinvointia edistävä lähestymistapa. Ihmisen vieraantuminen luonnosta ja omasta ekosysteemistään aiheuttaa lajissamme yksinäisyyttä ja epämääräistä ahdistuneisuutta. Kun ihminen tuntee sosiaalisena lajina itsensä irralliseksi systeemistä, josta se on riippuvainen, se kokee turvattomuutta.
Sen sijaan, että sosiaalityössä luonto ja eläimet nähdään välineinä ihmisten auttamiseksi, tulisi alan vastaus esimerkiksi ilmastoahdistukseen olla ihmisten luontoyhteyden palauttaminen. Sosiaalityön keinoin tulisi vahvistaa ihmisten kokemusta siitä, että he ovat osa luontoa, eikä luonto ole ihmisestä irrallinen kokonaisuus, johon ihminen keinotekoisesti kuuluu.
Suosittelen aiheeseen liittyen kahta erinomaista ja ajattelua avartavaa teosta:
- David Attenborough & Colin Butfield (2025) Valtameret: koskemattomat syvyydet. WSOY.
- Suvi Auvinen (2026) Maailman viimeinen eläin: karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. Gummerus.
Janika Kosonen
Tarvitaanko teidän organisaatiossanne lisää tietoa aiheesta? Ota yhteyttä ja buukkaa minut jakamaan osaamistani teille! info@janikakosonen.fi +358 505188680. Lue lisää palveluistani täältä!
