Eilen 3.6.2026 julkaistiin Outi Lepistön kirjoittama kirja Kaiken jälkeen elossa – huumemaailmasta vapauteen. Kirja kertoo Taru Loikkaan tarinan siitä, kuinka hän syntyi päihdesairaiden vanhempien lapseksi ja alkoi myöhemmin käyttää päihteitä itsekin jo lapsena. Sain antaa kommentit aihetta koskevaan Helsingin sanomien artikkeliin. Avaan alla hieman tarkemmin kommenttejani, jotka toimittaja on poiminut juttuun.
”Tutkija Janika Kosonen on selvittänyt lastensuojelun asiakkaiden päihteiden käyttöä, ja juuri vanhemmat saattavat mahdollistaa nuorten päihdeongelman jatkon.”
Ongelmallinen päihteiden käyttö on ylisukupolvinen ilmiö. Päihteitä ongelmallisesti käyttävät vanhemmat saattavat pitää lapsensa päihteiden käytön lopettamista uhkaavana, koska se voi herättää pelkoa siitä, hyväksyykö oma lapsi itseä enää, jos tämä irtautuu päihteellisestä elämäntavasta, eikä vanhempi itse kykene samaan. Päihteitä käyttävät vanhemmat saattavat myös konkreettisesti mahdollistaa lapsensa päihteiden käyttöä esimerkiksi hankkimalla nuorelle päihteitä tai osallistumalla sen salaamiseen.
Sosiaali- ja terveydenhuollon individualisoituessa myös perheiden parissa tehtävä työ on ajautunut yhä enemmän yksilöiden parissa työskentelyksi. Tämä näkyy konkreettisesti siinä, että perheenjäsenet saatetaan palveluissa jakaa jopa keskenään eri työntekijöille. Koska ongelmallisen päihteiden käytön vaikutukset perhedynamiikkaan ovat usein merkittävät, päihteitä käyttävien alaikäisten kohdalla tarvitaan erityisesti suhdeperustaista työtä, joka pyrkii perheenjäsenten välisten suhteiden parantamiseen. Vanhemman osallisuus nuoren tilanteessa on tärkeää, mutta pelkästään vanhempiin kohdistuvat erilliset interventiot eivät vaikuta tehokkailta päihteitä käyttävien nuorten kohdalla.
”Laitoshoidossa taas ongelmana on ohut päihdeosaaminen.”
Laitoshoidon palveluntuotannosta vastaavat Suomessa pääasiassa yksityiset yritykset. Lastensuojelulaitoksissa työskentelevien ammattilaisten päihde- ja riippuvuusosaamisessa on merkittäviä eroja. Monien nuorten kokemuksissa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten osaaminen on yhä riittämätöntä läpi palvelujärjestelmän. Osaamattomuus saattaa ilmetä esimerkiksi päihteistä puhumisen välttelynä, sen totaalisena kieltämisenä tai päihteisiin liittyvänä pelotteluna. Pelottelu voi pahimmillaan lisätä nuoren kokemaa ahdistusta ja siten syventää päihdeongelmaa.
Lastensuojelun sijaishuolto kykenee puuttumaan alaikäisten päihteiden käyttöön heikosti. Ylipäänsä sijaishuollon vaikuttavuuden mittaaminen on vaikeaa. Ongelmallinen päihteiden käyttö on harvoin ainut haitallinen ilmiö tai kokemus päihteitä käyttävän nuoren elämässä. Usein päihteitä ongelmallisesti käyttävä nuori toipuukin samanaikaisesti myös muista haitallisista elämänkokemuksista. Nuoret toivovat ammattilaisille lisää päihde- ja riippuvuusosaamista, mutta myös parempia kohtaamis- ja keskustelutaitoja. Tässä ammattilaiset voivat saada tukea kokemusasiantuntijoilta, joiden tuen monet nuoret kokevat hyödylliseksi erityisesti, kun se on integroitu osaksi laitoshoitoa.
Alaikäisten päihteiden käytön tunnistamisen vaikeus on yksi merkittävimpiä palvelujärjestelmän haasteita. Päihdeongelman tunnistamisen tärkeys korostuu sijaishuollon asiakasohjauksessa, jotta nuori ohjautuisi sijaishuoltopaikkaan, jossa olisi aidosti hänen yksilöllisiin tarpeisiinsa vastaavaa osaamista. Monien nuorten kokemuksissa näin ei kuitenkaan ole käynyt, mikä on saattanut johtaa sijaishuoltopaikkojen toistuvaan vaihtumiseen.
Päihde- ja riippuvuustyössä keskeistä on paneutuminen ongelmallisen päihteiden käytön taustalla vaikuttaviin juurisyihin. Juurisyihin pureutuva työskentely edellyttää puolestaan pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista. Tätä haastaa nähdäkseni palvelujen lyhyt ajallinen kesto, niiden liiallinen standardisointi sekä työntekijöiden vaihtuvuus. Alaikäisten kohdalla palvelujärjestelmän tulisi myös sietää nuoruuden ikävaiheelle tyypillisiä haasteita, kuten sitoutumattomuutta ja vaikeutta kiinnittyä tarjottuun tukeen.
Laitoshoidossa myös koulun merkitys on suuri. Monella päihteitä ongelmallisesti käyttävällä alaikäisellä koulunkäyntiin liittyy haasteita ja vaikeita kokemuksia, kuten kokemuksia koulukiusaamisesta- tai väkivallasta. Päihteitä ongelmallisesti käyttävien nuorten kohdalla yksi erityisen merkityksellinen ajanjakso vaikuttaa olevan siirtymä toiselle asteelle. Tällöin nuoren saama tuki tyypillisesti heikkenee ja itsenäinen vastuunkanto korostuu. Tyypillisiä haasteita tässä siirtymässä ovat toistuvat katkokset opinnoissa sekä haasteet opintojen loppuun saattamisessa. Kokemukset päihtyneenä kouluun menemisestä ja päihteiden käyttämisestä koulussa ovat myös yleisiä. Joillakin nuorilla on kokemuksia siitä, ettei päihteiden käyttöön sen tunnistamisesta huolimatta ole puututtu koulun taholta riittävästi. Myös kouluissa olisi näin ollen syytä lisätä osaamista alaikäisten ongelmallisen päihteiden käytön tunnistamisesta ja sen puheeksiotosta
Alaikäisille kohdennettuja päihdepalveluja on Suomessa tarjolla vähän ja nuoret ovat epätasa-arvoisessa asemassa keskenään suhteessa niiden saavutettavuuteen. Alaikäisille suunnattujen päihdepalvelujen puutteiden vuoksi vastuu alaikäisten päihdehoidosta kasautuu lastensuojelun sijaishuollolle. Kuitenkin sijoitettuna asuvat nuoret kokevat erityisiä vaikeuksia saada itselleen kuuluvia mielenterveys – ja päihdepalveluja, eikä lastensuojelun sijaishuolto juuri kykene katkaisemaan nuorten päihteiden käyttöä. Palvelujärjestelmän muissa osissa sijaishuollossa asuvan nuoren ajatellaan jo olevan avun piirissä, vaikka lastensuojelun sijaishuolto ei ole päihdehoitoa.
Sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmässä päihde- ja riippuvuusosaamista tulee vahvistaa kaikilla palvelujärjestelmän tasoilla. Päihde- ja riippuvuusosaamista ei tulisi olla ainoastaan erityispalveluissa. Erityisesti alaikäisten kohdalla osaamisen ulottuminen peruspalvelujen tasolle on tärkeää, koska alaikäisen nuoren ongelmallisen päihteiden käytön varhainen tunnistaminen on avainasemassa tämän suojelemiseksi. Panostaminen ammattilaisten riippuvuus- ja päihdeosaamiseen erityisesti peruspalveluiden tasolla voisi ehkäistä kalliimpien korjaavien erityispalveluiden tarvetta tai ainakin lyhentää niiden ajallista kestoa ja siten säästää myös kustannuksia.
Monituottajajärjestelmässä tieto pirstaloituu helposti, minkä vuoksi tarve yhtenäiselle valtakunnalliselle tietoperustalle ja siihen perustuville toimintamalleille on ilmeinen. Tähän liittyen olen huolissani sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää yleisesti koskevasta trendistä, jossa tilastollisen tiedon tuottamiselle ja tilastolliselle ennustamiselle annetaan yhä suurempi painoarvo palveluntuotantoa koskevassa päätöksenteossa. Sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän tulee kyetä palvelemaan ja hoitamaan yhdenmukaisella laadulla myös tilastolliset poikkeamat; kun tietoa tilastollisista poikkeamista ei tuoteta riittävästi, eikä näin ollen hyödynnetä päätöksenteon tukena, palvelut ovat vaikuttavia ainoastaan osalle niiden käyttäjistä.
Tutustu Kaiken jälkeen elossa – huumemaailmasta vapauteen -teokseen täällä. Kirja on saatavilla myös äänikirjana BookBeatissa.
Janika Kosonen
